Miten ehkäistä nuoren syrjäytymistä?

Viime kerralla liitin kirjoittamani juttulinkin oppilaitosturvallisuudesta blogiini, mutta nyt ajattelin pohtia asiaa vielä hieman enemmän ja  syvällisemmin. Koulukiusaaminen ei yksin selitä koulusurmien syitä, mutta kiusaamista löytyy kuitenkin monen koulusurman taustalta. Pohdin nyt sitä, voisimmeko me aikuiset tunnistaa ennaltaehkäisevästi hälytysmerkit, jotka kertovat, ettei nuorella ole kaikki hyvin? Miten voisimme auttaa nuorta, jonka havaitsemme painiskelevan vaikeiden asioiden äärellä miettien tulevaisuutensa suuntaviivoja ja valintoja?

Aamulehdessä (2.11.2019) oli haastateltu projektipäällikkö Henri Rikanderia koulusurmiin liittyen. Koulusurmat vaativat usein suunnitelmallisuutta, ne eivät ole vain impulsiivisia, nopean tunnereaktion vallassa tehtyjä tekoja. Tekijä on saattanut suunnitella tekoaan jopa vuosikausia ja saattanut piirtää miellekarttoja, miten etenee koulun käytävillä. Tietokoneelta voi löytyä materiaalia, joka on ollut avuksi koulusurmaa hautovalle, kertoi Rikander Aamulehdessä. Tekijä kuitenkin saattaa kertoa suunnitelmastaan muille samanmieliselle viiteryhmälle. Rikanderin mukaan tällaisista aikeista saa tietää joku aikuinen. Jopa noin 80-90 prosentissa tapauksista joku aikuinen on tiennyt, että tällainen isku on suunnitelmissa. (ks. Aamulehti 2019.)

Aamulehdessä (2019, A20) ja Tuni-tiedotteessa (25.11.2019) kerrottiin heikoista signaaleista eli muutoksen ensioireista, joita tulisi havaita ja joihin tulisi puuttua ajoissa. Yhteisöllisyyden rakentaminen estää syrjäytymistä ja ulkokehälle ajautumista, kuten lehtori Jiri Vilppola sanoo. Olen samaa mieltä, että tiivis osallisuuden tunne on tärkeää, ettei nuori koe itseään ulkopuoliseksi, kuten Vilppola ja Rikander kertoivat Tuni-tiedotteessa.

Jos nuoren käytös kuitenkin muuttuu tai hän alkaa etsiä radikalisoituneita viiteryhmiä ja saa vastakaikua omille ajatuksilleen, ajatuksista voi tulla tekoja. Niin kauan kuin ne ovat vain ajatuksen tasolla, niihin voidaan vaikuttaa. Rikanderin mukaan itseohjautuvan oppimisen lisääntyessä kontaktit koulun henkilökuntaan ja muihin oppilaisiin voivat vähentyä. Hän pitää tärkeänä, että oppilaitoksen henkilökunta kohtaa opiskelijan muodollisesti ja epämuodollisesti (ks. Aamulehti 2019, A 20). Olen samaa mieltä, vaikka opiskelu tapahtuisi pitkälti itseohjautuvasti verkossa, niin säännölliset, epämuodolliset ja muodolliset kohtaamiset koulun henkilökunnan ja muiden opiskelijoiden kanssa ovat erittäin merkittävässä roolissa nuoren hyvinvoinnin kannalta. 

Mielestäni nuoret tarvitsevat mahdollisuuksia tulla hyväksytyiksi kouluyhteisöön omana itsenään ja tätä kautta yhteenkuuluvuuden tunteen vahvistumista.  Oppilaan tunteminen onkin avain yhteisölle, jotta he voivat tunnistaa, jos joku oppilas on pulassa, harhateillä tai syrjäytymisen poluilla. Ensioireisiin olisi puututtava, jotta voitaisiin pysäyttää kielteinen kehitys ajoissa.

 

Myönteisiä coping-keinoja

Pohdin myös sitä, auttaisivatko nuorten psyykkiseen tasapainoon erilaiset tunteiden itsesäätely- ja hallintakeinot.

“Mikäli henkilöllä ei ole tarvittavia coping-keinoja, eli valmiuksia käsitellä vaikkapa vastoinkäymisiä henkisesti, teon laukaiseva kokemus voi olla esimerkiksi todellisen tai kuvitellun ihmissuhteen katkeaminen, perheriita tai kiusatuksi tuleminen”, Rikander sanoo Helsingin Sanomissa (3.10.2019). Coping-keinot ovat mielen tasapainoon tähtääviä, itsesäätely- ja hallintakeinoja, joilla ihminen voi ylläpitää psyykkistä tasapainoaan. 

Mieleeni tuli sekin, että nuorille tärkeää olisi, että jokainen tunnistaisi, miten käyttää oikealla tavalla coping-keinoja tasapainonsa säilyttämiseksi. Niitä ovat esimerkiksi riittävä jämäkkyys, kyky pitää puolensa ja pitää kiinni omista rajoistaan: “Minulle ei tehdä näin, tämän on loputtava nyt.” Nämä taidot heijastuvat kokonaisvaltaisesti yksilön hyvinvointiin ja niitä tarvitaan niin koulussa kuin työelämässäkin. 

Mikäli riittäviä keinoja ei löydy, nuoren tulisi saada apua, jotta myönteiset coping-keinot löydetään ajoissa. Positiivisessa psykologiassa keskitytään tällaisiin yksilön omiin voimavaratekijöihin ja siihen, miten voimme itse kukin tunnistaa ja kehittää “parhautta” itsessämme ja toisissamme. Omaan psykologiseen pääomaan kannattaa investoida, koska se rakentuu mielentiloista ja vaikuttaa siten, siihen miten näemme ympäröivän maailman. Korkea psykologinen pääoma tarkoittaa, että yksilö pystyy joustavasti suhtautumaan muutostilanteisiin, vahvistamaan itseään ja pysähtymään tarvittaessa, mikäli esimerkiksi muutokset tai kiire ovat liian voimakkaita. (ks. Sinkkola, Toivola & Vuorinen 2018.)

 

Sisäiset mallit eli skeemat auttavat ymmärtämään ja selviytymään

Kasvatuksen näkökulmasta minua kiinnostaa juuri yksilön tavat kohdata vastoinkäymisiä ja käsitellä niitä. Tärkeitä asioita oireilujen tunnistamisessa voivat olla tunteet.  Mielestäni ne voidaan liittää myös skeemoihin eli sisäisiin malleihin. Skeemojen avulla voitaisiin  puolestaan ymmärtää ympäröivää maailmaa, itseä ja muita.  Ne auttavat ihmisiä tekemään a) tavoitteiden asettelua, b) tilanteen arviointia, c) selviytymisedellytysten arviointia ja d) tunneilmaisua ja toimintaa koskevia valintoja. 

Arvioimme tilanteita usein nopeasti, mutta tilanteet aktivoivat jo aiemmista tilanteista muodostuneista skeemoista. Jos joku tulistuu, siihen on saattanut vaikuttaa jo aiemmin tapahtuneet asiat, mutta tämä yksittäinen tilanne on vain laukaissut tunteen. Skeemoihin liittyy jo varhaisia mielikuvia itsestämme ja siitä, miten toimimme tai miten muut ihmiset toimivat. (Ks. Lukion psykologia 2, 56-57, Lukion psykologia 4, 88.) Jos skeema on kielteinen, se olisi saatava myönteisemmäksi. Sen vuoksi pidän tärkeänä myös sitä, että skeemoja voidaan työstää.

Sisäiset mallit syntyvät siis sosiaalisten sääntöjen pohjalta. Pohdin, että jos niihin on liittynyt paljon jännitteitä ja mielipahaa, se saattaa vaikuttaa nuoren, ja miksei aikuisenkin, tekemiin valintoihin. Jos ajatellaan nuoren syrjäytymisestä, olisi huomioitava, millaisia tunteita nuoren skeemoihin eli sisäisiin malleihin liittyy. Tunteet ovat arvokkaita, jotta osaamme tunnistaa tarpeitamme ja tehdä valintojamme. Tunteethan ovat ovat oman elämämme kannalta mielekkäitä ja tarpeellisia, koska niiden kautta etenemme. Mikäli meillä ei olisi tunteita, emme kiinnittäisi tarkkaavaisuuttamme tiettyihin asioihin, emmekä tietäisi, mitkä asiat ovat juuri meille merkityksellisiä. Merkityksellisiksi asioiksi voi kuitenkin tulla sellaiset tilanteet, joissa on jatkuvalla syötöllä otettu osumaa, eikä koskaan ole saanut antaa takaisin. Se voi turhauttaa, suututtaa ja lisätä koston halua. 

Tunteet tulevat usein osaksi päätöksentekoa silloin, kun pelkkä järkeily ei riitä. Järkeily ei ehkä tule kysymykseen silloin, kun nuori kokee, että kaikki keinot on jo kokeiltu ja mitään muuta ratkaisua ei enää ole nähtävillä. Onnistuneeseen päätöksentekoon ja myönteisiin vaihtoehtoihin vaikuttaakin kyky ennakoida omia tulevia tunteita ja tehdä myönteisiä ratkaisuja oman hyvinvointinsa eteen. Tunteet liittyvät siis skeemoihin eli sisäisiin malleihin, ja skeemojen avulla teemme jatkuvaa 

1. ymmärrystä itsestä ja muista 
2. jäsentelyä itsestä ja muista 
3. suunnittelua, joka liittyy itseen ja muihin. (Ks. Lukion psykologia 2, 56-57, Lukion psykologia 4, 88.) 

Yksi kysymys voisi olla, miten työstää skeemoja nuoren hyvinvointia tukevaksi ja vahvistavaksi? Tämä edellyttää, että tunnemme nuoren ja havaitsemme muutokset tämän tunnetilassa ja mielialassa. Tässä voisi olla yksi keino pysäyttää sellainen kehitys, joka näyttäisi menevän väärään suuntaan.

 

Lähteet:

Aamulehti. Koulusurma harvoin hetken mielijohde. Uutiset. Viikko 44, nro 300  s. A20. Toim. Rebekka Härkönen. 

Helsingin Sanomat https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000006259443.html

Lukion psykologia 2. 2005. Sari Lindblom-Ylänne, Raimo Niemelä, Tiina-Maria Päivänsalo ja Päivi Tynjälä. Helsinki. Otava.

Lukion psykologia 4. 2007. Mira, Karrasch, Sari Lindblom-Ylänne, Raimo Niemelä, Tiina-Maria Päivänsalo ja Päivi Tynjälä. Helsinki. Otava.

Jyri Sinkkonen, Suvi Toivola & Elina Vuorinen. 2018. ”Coping-keinot tutuksi: Itsetuntemus sosionomin työhyvinvoinnin tukena”. Sosiaaliala, Metropolia ammattikorkeakoulu. Opinnäytetyö. 

TUNI-tiedote. 2019. Yhteisöllisyys ja osallisuus lisäävät turvallisuuden tunnetta oppilaitoksessa. Toim. Arja Lundan. Tampereen ammattikorkeakoulu. https://www.tuni.fi/fi/ajankohtaista/yhteisollisyys-ja-osallisuus-lisaavat-turvallisuuden-ja-yhteenkuuluvuuden-tunnetta 25.11.2019.

Oppilaitosturvallisuudesta

Uusin julkaisuni oppilaitosturvallisuudesta Tuni-julkaisussa:

https://www.tuni.fi/fi/ajankohtaista/yhteisollisyys-ja-osallisuus-lisaavat-turvallisuuden-ja-yhteenkuuluvuuden-tunnetta

Tunnetaitoja

Viimeksi kirjoitin tunteista ja jatkan nyt samasta aiheesta, sillä huomasin, että tästä aiheesta oli juuri tällä viikolla Helsingin Sanomissa (3.10.2019) Anna Tommolan kirjoittama juttu. Siinä Tommola kertoo, että tunteet todellakin tarttuvat ihmisestä toiseen, mutta erityisen vahvasti voimakkaat, kielteiset tunteet. Tämän olivat havainneet Turun yliopiston tutkijat. Mielestäni tämä kannattaa ottaa huomioon, kun kiireisessä lapsiperheen arjessa tulee vastaan jokin negatiivinen tunne.

Tunnetilat välittyvät etenkin läheisten ihmisten välillä. Vanhempien ja lasten välillä tunteet siis tarttuvat tehokkaimmin. Ei siis ole yhdentekevää, miten äitinä tai isänä suhtaudut lapsen tai nuoren tunteisiin. On silti otettava huomioon, että tunteet tarttuvat myös facebook-päivityksistä tai tubettajien videoista, kertoi hollantilaistutkimus. Näiden lisäksi tunteet voivat tarttua myös pikaviestistä tai sähköpostista, oli havainnut Mikko Salminen väitöskirjatutkimuksessaan.

Ihmiset reagoivat eri tavoin, kun sisällä kuohuu. Toiset heittäytyvät tunteidensa valtaan ja niiden vietäviksi ja toiset pysyvät tyynempinä. Miksi näin? Mietin, mistä tämä ero johtuu? Stanfordin yliopiston tutkimuksesta oli Anna Tommolan mukaan käynyt ilmi, että tunnereaktioita ohjaa pitkälti oma motivaatio. Jos ihmisellä on halu pysyä tyynenä, siihen eivät ulkopuoliset tunteet niin paljon vaikuta. Toki hieman. Jos ihminen on valmis menemään tunteeseen mukaan, niin toisten tunteisiin on silloin helpompi lähteä. Ympäröivä tunnetila vaikuttaa siis suhteellisen vähän, jos itsellä on motivaatio suhtautua asiaan tyynesti, mutta esimerkiksi kollektiivinen viha tai raivo tempaa mukaansa, jos ihminen on motivoitunut siihen.

Ihminen pystyykin säätelemään muiden tunteiden vaikutusta itseensä, jos hän niin haluaa. Anna Tommola kirjoitti, että esimerkiksi Havaijin yliopiston tutkimuksen mukaan ihminen voi etäännyttää itsensä eli pyrkiä katsomaan tilannetta ikään kuin ulkopuolisen silmin. Se ei silti tarkoita, etteikö voisi osoittaa toiselle ihmiselle empatiaa, kun hän on surullinen, raivostunut, vihainen tai ahdistunut. Myönteiset tunteet voivat auttaa ja parhaassa tapauksessa rauhoittaa kiihtynyttä.

Lapsiperheissä vanhemmat voivat miettiä jo etukäteen, minkä tunteen he haluaisivat hankalissa tilanteissa lapsiinsa tartuttaa. Mietin, mikä perhettä auttaisi? Etukäteen miettiminen olisi hyvä siksi, että tilanteet tulevat usein yllättäin ja hetki voi olla kiireinen, eikä siinä ehdi välttämättä asiaa miettimään. Näin lapsiperheiden vanhemmat voisivat löytää jonkin myönteisen tunteen kuten rauhallisuus ja empaattinen ote, jolla ristiriitainen tai kielteinen tilanne saadaan rauhoitettua. Kun vanhemmat osaavat etäännyttää itsensä lapsen tunteesta, mutta osaavat myös tulla samalla vastaan lasta, se voi rauhoittaa tilanteen.

Joskus vanhemmat eivät tiedä, mikä lapsen vihastumisen syynä on, silloin on tarpeen selvittää tarkemmin erikseen, mistä se kumpuaa, jotta sitä päästään purkamaan. Joskus voi kysyä etukäteen lapselta tai nuorelta, mikä sinua yleensä rauhoittaisi tai auttaisi, kun olet vihainen tai surullinen. Näin me vanhemmat osaamme sitten suhtautua lapsen tai nuoren tunteisiin rauhoittavasti.  Lasta tai nuorta voi rauhoittaa sekin, että häntä kuunnellaan tai häneen suhtaudutaan empaattisesti tai annetaan tilaa suuttumiselle (esim. saa huutaa tai itkeä). Tunne- ja empatiataidot ovat tärkeitä arkielämässä ja ne auttavat lapsiperheissä kohti myönteisiä ratkaisuja.

 

Helsingin Sanomat. 3.10.2019. Elämä. Tunteet tarttuvat kasvokkain ja netissä. Anna Tommola. Viikko 40. N:o 267 (43310) s. C9.https://www.hs.fi/paivanlehti/03102019/art-2000006258546.html?fbclid=IwAR2bcf4efjsLXdE1KqxF61T7c-98zYlRJ5Tw4FIXFcxCJTzXuPWLg7lnr9k

Menipä tunteisiin – Mikä on tunteiden tehtävä?

Mietin juuri, mikä on tunteiden tehtävä, joten kirjoitan nyt tunteista. Tunteethan ovat elintärkeitä. Ne auttavat meitä ymmärtämään viestejä ja vuorovaikutusta, tunnistamaan tilaisuuksia (hyviä ja huonoja), tekemään valintoja, ymmärtämään, kuka on ystävä ja milloin meidän olisi syytä vain poistua paikalta. Esimerkiksi inho tai pelko kehottavat poistumaan, kun taas surulla voi olla toinen viesti esimerkiksi pysähtyä. Ilo sekä onnellisuus tuovat hehkun poskillemme. Pahinta on, jos loittonemme tunteistamme, emmekä pystyisi enää tuntemaan oikein mitään. Ajatella, jos mikään ei tuntuisi miltään! Tunteiden välttely on silti yllättävän yleistä. On jotenkin muka niin hienoa pysyä coolina.

No, joskus tietynlainen coolius olisi hyvästäkin. Näkymättömien vaatimusten ja odotusten painolasti saattaa joskus osasyynä siihen, miksi niin monet tuntevat riittämättömyyden tunteita ja lisääntyvää pahoinvointia. Tunteet voivat joskus kääntyä itseämme vastaan. Emme pystykään valitsemaan tunnetilojamme, säätelemään ajatuksiamme, vaan alamme murehtimaan turhia.  “Olinpa taas varsinainen idiootti!” tai “Ne hankalat uhmaikäiset ja haastavat murrosikäiset!”, näinhän me vanhemmat  saatamme joskus ajatella tai jopa sanoa ääneen. 

Lokeroimme helposti niin itsemme kuin toisemmekin erilaisiin kategorioihin. Se ei välttämättä auta meitä ja vanhemmuuden taitojemme kehittymistä. Yksi tapa kasvaa, kehittyä tai toimia vanhempana on havaita huomaamaan toimivansa toimintamallien myönteisenä uudelleenrakentajana. Se kuulostaa yksinkertaiselta, mutta ei se sitä aina ole.

Siksi lähden liikkeelle siitä, mikä voisi auttaa ymmärtämään tilanteita, joissa tunteet puskevat päälle kuin tuskahiki. Olen varmasti kertonut aiemmin Daniel Hughesin (2006; 2011; 2012) tunnevirittäytymisestä blogissani, mutta kerron jälleen, koska se auttaa ymmärtämään niin omia kuin toisten tunteita. Voimme yrittää siis ensin tunnistaa ne signaalit, jotka saavat meidät pois tolaltamme, vihastumaan tai ärsyyntymään. Jos tunnistaa ne, on helpompi ymmärtää, miten toimia. 

Joskus signaalit ehtivät nimittäin jo muuttua kirkuviksi ja ne suorastaan huutavat, ennen kuin me vanhemmat ja kasvattajat oivallamme, mistä oikein on kyse. Miksi tämä asia saa minut joka kerta näkemään punaista tai kiehumaan kiukusta? Kun ymmärrämme omien tunteiden päälle, voimme ymmärtää myös lapsen tai nuoren tunteiden taustalla piilevät asiat. Miksi hän on niin ärtyisä, miksi hän jatkuvasti tiuskii ja äyskii? Hän saattaa olla epävarma, pelokas, kiireinen, ahdistunut tai jotain muuta. Se on selvitettävä. Jos emme tunnista syytä, alamme helposti tiuskia takaisin.

Jos lapsi tai nuori reagoi johonkin vahvasti jonkin tunteen kautta, tilanteessa voi olla jokin vialla, mutta hän ei saa sanottua sitä. Silloin pitää ottaa käyttöön kalastelu, kuten esimerkiksi tunnettu lastenpsykiatri Jari Sinkkonen sanoo. Hän nimittää tätä keinoa kalasteluksi.  On heitetttävä mato-onki ja odotettava, että tärppää. Jos sattuu osumaan oikeaan, se yleensä vaatii, että on oikea aika.

Oikea-aikaisuus on tärkeää, kuten ongellakin, kala nappaa paremmin aamuyöstä. Tässä tapauksessa ei tarkoiteta, että sinun on laitettava herätyskello soimaan neljältä ja herätettävä lapsesi tai teinisi vain kyselläksesi asiasta. Sen sijaan tämä tarkoittaa, että sinun tulee katsoa sopiva hetki, jolloin voi kysellä tilanteesta, josta sinulla saattaa olla intuitiivinen tunne, että tästä saattaisi olla kysymys lapsen tai nuoren käytöksessä.

Sitten on vielä osattava pukea kysymys tahdikkaasti, koska muutoin lähestyminen kysymyksillä vain loitontaa, eikä lähennä. Kun aloitat keskustelun, on kuunneltava, miten lapsi tai nuori reagoi siihen ja toimittava sen mukaisesti, kuten Daniel Hughes neuvoo. On virittäydyttävä lapsen tai nuoren tunteisiin. Koska, jos osut oikeaan tunteeseen, se tarkoittaa, että lapsi tai nuori uskaltaa näyttää nämä tunteensa ja niistä voidaan puhua. Jos lapsi tai nuori reagoi yllättävällä tavalla, se saattaa tarkoittaa, että aikuinen huomioisi hänen tilanteensa ja puuttuisi siihen luottamuksellisesti, syyllistämättä ja apuaan tarjoten. 

Tunteiden tehtävänä on toimia ikään kuin signaaleina osoittaen meille itsellemme, missä kohdassa asiat ovat hyvällä mallilla ja missä kohdassa on otettava takapakkia. Signaalien kautta voimme suunnata tai laajentaa toimintaamme, ei vain ajelehtien, vaan tulevaa ennakoiden ja auttaen sekä tukien lapsiamme. Tämä koskee myös teini-ikäisiä. Jotta huomaisimme lapsen tai nuoren signaalit ajoissa, olisi siis oltava korvat herkkänä sille, mikä voi aiheuttaa lapselle tai nuorelle tietynlaisen tunteen.  Jos nuori ei osaa kertoa, mikä häntä vaivaa, olisi meidän aikuisten vain opittava havaitsemaan signaalit. 

Menikö tunteisiin?

Miksi reagoin kuten reagoin? ”Meni tunteisiin” tai “Ihon alle” , ovat sanontoja, jotka kuvastavat hyvin tunteita. Ei siis ole yhdentekevää, karjuuko ihminen tai meneekö hän henkilökohtaisuuksiin. Voit joka hetki valita itse, karjutko vai puhutko lapsellesi tai nuorellesi. (Helsingin Sanomat 2019, C1-C3.) Toisaalta voit myös miettiä, miten itse suhtautuisin, jos minulle karjuttaisiin ja olisin lapsi tai teini?

Murrosiässä hormonaalisten muutosten lisäksi on meneillään muita fyysisiä ja psyykkisiä muutoksia. Tässä iässä on tärkeää rauhoittaa nuorta ja tietysti siinä sivussa itseäsi. Voit kertoa, että olet hänen tukenaan, et hänen vastapelurinsa. Kun kerrot, että: “Huomaatko, pelaan samassa joukueessa, en sinua vastaan?”, lapseen tai nuoreen saa paremmin kontaktin.  ja puhevälit saa pidettyä kunnossa. Kun olet itse rauhoittunut, osaat rauhoitella itseäsi, niin opit myös rauhoittelemaan lastasi ja nuortasi.

Muistatko itse jonkin tapahtuman, joka sai sinut hermostumaan ikään kuin tyhjästä? Saatat pohtia, miksi hermostun tästä niin nopeasti? Kyseessä saattaakin olla ikään kuin sarja tapahtumia, jotka ovat tapahtuneet jo paljon aiemmin, etkä osaa yhdistää niitä tähän tilanteeseen. Nyt sinulla on paremmat valmiudet kohdata vastaavat tilanteet, eikä sinun tarvitse enää hermostua. Voit myös auttaa ja tukea lastasi tai nuortasi, jos tämä joutuu vastaaviin tilanteisiin. 

Toisaalta me ihmiset reagoimme asioihin yksilöllisesti. On siis huomioitava, että kaikki eivät koe samoja asioita samalla tavalla. Jos kyseessä on esimerkiksi  aistiyliherkkälapsi tai -nuori, hän voi ahdistua, koska tunnistaa tilanteeseen liittyvät samankaltaisuudet, jotka aiemmin ovat saaneet hänet reagoimaan vastaavalla tavalla. Hän ei välttämättä pysty sietämään jotain tilannetta esimerkiksi hajun tai hälyn takia, mutta ei välttämättä osaa selittää asiaa toiselle. Tästä syystä on tärkeää, että ymmärrämme lapsen ja nuoren varhaiset vaiheet, joihin tilanne tai tunne saattaa kietoutua. Kun tätä puretaan ja avataan, tilanne ei näytä enää niin ahdistavalta. Vaikka lapsi tai nuori näyttäisi välinpitämättömältä, eikä piittaa avustasi, hän voi silti tarvita sitä. Hän toivoo, että vanhemmat ja kasvattajat tunnistavat hänen tilanteensa ja tunteensa, jotta he voivat auttaa häntä. Tarjoa lapsellesi ja nuorellesi auttava kätesi ja lupaa, että olet hänen kanssaan samalla puolella ja autat yhdessä eteenpäin!

 

Lähteet:

Helsingin Sanomat. 2019.  Henkilö. Heidi Väärämäki (Toim.) Tunteiden valta. Viikko 2. Nro 8 (43051). 10.1.2019. Ss. C2-C3.)

Hughes, Daniel A. Tie traumasta tervehtymiseen. PT-kustannus, 2006.

Tunteiden kaksi arvokasta puolta. Mielen ihmeet. Hyvinvointi. 21.4.2019. https://mielenihmeet.fi/tunteiden-kaksi-arvokasta-puolta/

Hankala tilanne päällä – mitä tehdä?

Lomat alkavat olla lopuillaan monissa perheissä ja päiväkodit ja koulut alkavat pian. Huomenta Suomessa lastenpsykiatri ja nuorisolääkäri Raisa Cacciatore kertoi tänään, mitä tehdä, jos lapsi saa itkupotkuraivarin. 

Raisa Cacciatore antoi hyviä vinkkejä vanhemmille arkeen ja yksi niistä oli liikennevalomalli. Kun hankala tilanne on päällä, vaikkapa kaupassa tai päiväkotiin lähtiessä eteisessä, aikuisen on ensin rauhoitettava tilanne. Se tarkoittaa, että hänen on rauhoituttava itse, mutta myös rauhoitettava lapsen tunteet. Kiukkuista lasta ei auta se, jos vanhemmat alkavat huutaa tai hoputtaa.

Tilanteeseen voi soveltaa liikennevalomallia ja ajatella ensin, että punaisissa valoissa on odotettava, ettei ala huutaa tai tehdä mitään ennen kuin on itse rauhoittunut ja rauhoittanut tilanteen. Sen jälkeen ajatus alkaa luistaa. Vihaisena ajatus ei kulje oikeilla raiteilla. Tämän jälkeen ollaankin jo keltaisissa valoissa, jolloin voidaan ajatella rauhallisemmin ja löytää myönteisiä keinoja. Monesti lapsi tarvitsee myönteistä kannustusta, jotta esimerkiksi pukeminen sujuisi. Tässä vaiheessa valot vaihtuvat vihreiksi, jolloin tiedetään, että tilanne on rauhoittunut ja päästään positiivisin sanoin ja teoin eteenpäin. 

Joskus itkupotkuraivari voi tulla yllättäen, kuten eteisessä juuri, kun pitäisi lähteä jonnekin tai kaupan kassajonossa tai karkkihyllyn edessä. Mitä tehdä, kun kaikki tuijottavat ympärillä ja lapsi vain karjuu lattialla tai kun päiväkotiin lähteminen tuottaa hikikarpaloita? Mielestäni on tärkeää, että asia voidaan ennakoida jo aiemmin. Cacciatorekin painottaa ennakoimista. 

Mielestäni ennakoinnin merkitystä ei kannata vähätellä, sillä ennakointi on tärkeää kaikenikäisille. Sekä lasta että vanhempaa helpottaa se, että  edellisenä päivänä katsotaan yhdessä sopivat vaatteet, jotta eteisessä ei tule kiireinen lähtö. Tämä on osa ennakointia. Vanhempien kannattaa ehdottomasti varata aikaa enemmän esimerkiksi ensimmäiseen päiväkoti- tai koulupäivän aamuun.

Suosittelen laittamaan ensimmäisenä aamuna kellon soittamaan tavallista aiemmin, vaikkapa jo vartti lisäaikaa voi rauhoittaa aamutoimia. Seuraavana aamuna saatetaan olla jo tottuneempia ja aamutoimet sujuvatkin jo ripeämmin, mutta kello voi silti soittaa 10 minuttia etuajassa. Näin varmistetaan ja ennakoidaan, että on hieman enemmän aikaa etsiä sopivaa päähinettä tai kassia, eikä kiire pukkaa päälle heti, jos jokin asia ei sujukaan niin kuin oli suunniteltu.

Ennakointi tarkoittaa mielestäni sitäkin, että jo ennen päiväkodin tai koulun alkua vanhemmat voivat muuttaa rytmiä vähitellen niin, että se sopii paremmin aikaisiin aamuihin. Heidän kannattaa aikaistaa päiväkoti- ja kouluikäisten lasten iltatoimia ja nukkumaanmenoa vähitellen, jos aikataulu on venähtänyt kesälomalla. Näin ensimmäiset päiväkoti- ja kouluaamut ovat helpompia kaikille, koska väsymys ei paina päälle.

Väsyneenä tai tiukan aikataulun puitteissa tulee helpommin kielteisiä tunteita ja ne tarttuvat muihin perheenjäseniin. On siis varattava riittävästi aikaa aamuvalmisteluihin ja lähtötilanteeseen. Toisaalta ennakointi tarkoittaa mielestäni myös sitä, että kun lähdetään kauppaan, ei mennä sinne tyhjällä vatsalla, jolloin lapsilla on jo kova nälkä kaupassa. Perheessä voidaan syödä ennen kauppaan lähtöä vaikkapa jokin pieni välipala tai otetaan autoon mukaan banaanit lapsille, jotta nälkä ei yllätä. Nälkäisenä monet aikuisetkin väsyvät ja kiukustuvat herkemmin. Ennen lähtöä on hyvä laatia kauppalista, jotta ostokset saadaan tehtyä ripeämmin. Lisäksi ennakointi tarkoittaa, että vanhempien tehtävänä on kertoa myös lapselle selkeät säännöt, mitä kaupasta ostetaan ja milloin ostetaan herkkuja. 

Jos perheessä on selkeästi jokin karkkipäivä, jolloin saa herkutella, lasten saattaa olla helpompi sivuuttaa karkkihylly muina päivinä. Vanhemmat voivat myös soveltaa karkki- tai herkkupäivän sääntöjä eri tavoin perheeseen sopivalla tavalla, mutta ne kannattaa kertoa selkeästi myös lapsille. Näin lapset tietävät, miten kaupassa menetellään, eikä tule turhaa vääntöä siitä, ostetaanko tänään munkkeja, pillimehuja tai muita herkkuja. Kun säännöt ovat selkeitä ja ne on kerrottu ja kerrattu ennen kauppaanmenoa, niitä on kaikkien helpompi noudattaa. 

 

Lähteet: 

Mitä tehdä, kun lapsi saa itkupotkuraivarin? Huomenta Suomen vieraana lastenpsykiatri ja nuorisolääkäri Raisa Cacciatore. 1.8.2019 klo 8:17. https://netti-tv.fi/katso/huomenta-suomi-mit%C3%A4-tehd%C3%A4-kun-lapsi-saa-itkupotkuraivarin/399874

Maahanmuuttajan työllistymisen tukeminen lähtee osaamisen tunnistamisesta

Tervehdys kaikki blogini lukijat!  Vaihteeksi jaan täällä myös elinikäiseen kasvatukseen liittyviä ajankohtaisia aiheita, koska elinikäinen kasvatus on myös lähellä sydäntäni. Tällä kertaa maahanmuuttajien työllistymiseen liittyvä kirjoitus löytyy täältä: https://www.tuni.fi/fi/ajankohtaista/maahanmuuttajan-tyollistymisen-tukeminen-lahtee-osaamisen-tunnistamisesta

 

Väärinymmärretty kirjainyhdistelmä ADHD ja toiseuttavat puhetavat

Monelle tämä neljän kirjaimen yhdistelmä on ennestään hyvinkin tuttu. Tätä yhdistelmää kuulee hoettavan puhekielessä jatkuvasti, usein silti ihan väärissä yhteyksissä. Hokemista huolimatta kyseessä on siis vieläkin melko huonosti tunnettu oireyhtymä, vaikka kirjainyhdistelmä olisikin kaikkien tiedossa. (Ks. Vallinkoski 2016.) Tarkoitukseni on raottaa verhoa, mitä kaikkea se voi pitää sisällään. Toisaalta tämä on vain pieni kurkistus ja sekin vain tietystä näkökulmasta.

Jotkut saattavat ajatella, että vika on kasvatuksessa ehkäpä tähän tyyliin:”Onko tuota lasta osattu kasvattaa ollenkaan?” Näin myös syyllistetään helposti vanhemmat, jotka ovat yrittäneet kasvattaa lastaan jopa enemmän kuin monet muut – voisin väittää. Eli vastaus on: “Kyllä, kyllä häntä on osattu kasvattaa, sillä kyse ei ole kasvatuksesta.” Vanhemmat ovat toimineet muistuttajina, ohjaajina, tukijoina ja huolehtineet monista asioista, joista monien muiden vanhempien ei ole enää aikoihin tarvinnut – tai ainakaan niin suuressa määrin, kun lapsi on kasvanut tiettyyn ikään. Siitä huolimatta ADHD-piirteisen lapsen tai nuoren vanhemmat saattavat saada osakseen vihjailuja, huomautuksia, arvostelua tai epäilyjä: ”Miksi pyöritte koko ajan lapsenne/nuorenne ympärillä, eikö hän osaa/saa toimia jo itsenäisesti!”

Hälvennän nämä epäilykset nyt heti alkuun, kyse ei ole siitä, etteivätkö nämä vanhemmat olisi usein jo yrittäneet jättäytyä taka-alalle ja antaneet tilaa lapsen itsenäiselle toiminnalle. Kyllä, he ovat yrittäneet sitä eri tavoin ja lähes kaikin mahdollisin ja mahdottomin konstein! Kyse ei siis ole siitä, vaan siitä, että toiminnanohjaus ei suju ilman aikuisen tukea. Tehtävät jäävät tekemättä, mikäli lapsi tai nuori ei pääse alkuun. Tehtävänanto voi tuntua epäselvältä, ohjeet liian monimutkaisilta, mikäli aikuinen ei ole pilkkomassa niitä osiin ja auttamassa alkuun ja/tai tehtävää päätökseen. Pian epäonnistumisen ketju kasautuu, mitä enemmän unohduksista tulleita muistutuksia kertyy sähköiseen reissuvihkoon Helmeen tai Wilmaan, jos koululaista ei ole muistuttanut riittävästi. Siitäkin huolimatta unohduksia kertyy riittävästi.  Pettymyksiä perheessä on opittu varmasti sietämään jo muidenkin edestä.

Kyse ei ole siitä, etteikö lapsi yrittäisi. Joku saattaa ajatella:”Tuo on vain laiskuutta!” Joudun kuitenkin palauttamaan nämäkin epäilijät maanpinnalle, sillä laiskuudestakaan ei ole kysymys. ADHD-diagnoosin saaneet yrittävät muistaa koko ajan ja samalla heidän pinnistellessään, muisti ikään kuin hajaantuu. Ajatukset karkailevat ja jälleen ollaan siinä tilassa, ettei mieleen ole jäänyt oikein mitään. Tämä saa heidät turhautumaan, koska muut luulevat, etteivät he edes yritä ja että he vaan laiskottelevat. Joku toinen pystyy keskittymään yhteen asiaan kerrallaan ja painamaan mieleensä tietyt asiat, mutta ADHD-diagnosoitu vain toivoo, ettei keskittymiskyky taas karkaa. Siksi hän joutuu pitämään tarkkaavaisuuttaan yllä eri tavoin kuin muut. Siihen kuluu huomattava määrä energiaa, joten häntä alkaa väsyttää tehtävämäärä. Hänen tarkkaavaisuuden ylläpitoonsa saattaa auttaa, että hän voi samaan aikaan pitää sitä yllä ikään kuin eri kanavien kautta, kuten kuunnella musiikkia, pyöritellä kynää, heilutella jalkojaan, jotta hänen keskittymiskykynsä ei herpaantuisi. Tämä näyttää helposti ulkopuolisesta niin kummalliselta keskittymiseltä, että tämän tekisi mieli tokaista: ”Lopettaisit tuon hyörinän ja pyörinän, niin pystyisit keskittymään paremmin.” ADHD-diagnosoiduilla keskittyminen ja tarkkaavaisuus herpaantuu hetkessä, joten virikkeitä on oltava paljon.

Meistä jokaisella on joskus keskittymisvaikeuksia, muisti ei aina pelaa niin kuin toivoisi, tulee unohduksia ja tavarat löytävät paikkansa mitä kummallisemmista paikoista. Diagnoosin tarve tulee eteen kuitenkin vasta silloin, kun kyseessä on jatkuva, toistuva ja elämää kaikin tavoin haittaava oirekimppu. Tämä voi häiritä henkilöä esimerkiksi niin, että johonkin toimeen on vaikea tarttua, kuten esimerkiksi veroilmoituksen tekemiseen.  Siinä viivytellään viimeiseen asti tai koululainen voi tuskailla vaikkapa koulutehtävien aloittamisen kanssa, eikä saa aloitettua mitään tai kouluprojektit kasaantuvat, kun hän ei saa juuri mitään niistä päätökseen. (ks. Vallinkoski 2016.)

 

Tutkimuksia

ADHD eli aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö on melko yleinen kouluikäisillä lapsilla ja nuorilla. Noin 5% :lla 6-18 -vuotiaista on ADHD-diagnoosi. ADHD:n vaikutukset koulunkäyntiin ilmenevät esimerkiksi vaikeuksina sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, tarkkaavuuden ylläpitämisessä ja sääntöjen noudattamisessa. ADHD-diagnoosin saaneista oppilaista noin 70-80%:lla on todettu myös jonkinasteinen oppimisvaikeus. (Jokinen 2016.)

Jokisen (2016) pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli selvittää, millaisia identiteettejä ADHD– diagnoosin saaneet nuoret rakensivat itselleen oppijoina. Tutkimuksessa selvitettiin, miten nuoret arvioivat oppimistaan ja miten he selittivät sitä. Tutkimuksessa käytetty aineisto koostui 11-16 -vuotiaiden ADHD–diagnoosin saaneiden nuorten teemahaastatteluista (N=13). Tutkimus oli laadullinen ja aineisto analysoitiin diskurssianalyyttisesti. Tutkimuksen tulokset osoittivat, että nuoret arvioivat oppimistaan joko toteavasti, tunnepitoisesti, todistellen tai välttelevästi. He selittivät oppimisensa riippuvan joko pysyvistä ominaisuuksistaan, omasta toiminnastaan ja mielialastaan tai ulkoisista olosuhteista. Oppimistaan arvioidessaan nuoret rakensivat identiteettiään vaihtoehtoisesti omista kyvyistään tietoisina, tunteiden hallitsemina, hyvinä ja normaaleina oppijoina. Selittäessään oppimistaan nuoret rakensivat osaajan tai osaamattoman, oman oppimisen asiantuntijan sekä olosuhteista riippuvaisen oppijan identiteettejä. (Jokinen 2016.)

Samaisen tutkimuksen mukaan  oppimisen vaikeudet ja muut koulussa tarvittavien taitojen haasteet tulivat esille myös ADHD–diagnoosin saaneiden lasten ja nuorten itsearvioinneissa. Koulussa ADHD-diagnoisoidut lapset kokevat nimittäin monesti  jo ensimmäisillä luokilla, että he eivät opi yhtä nopeasti ja helposti kuin muut lapset. (ks. Jokinen 2016). Ylipäätään muidenkin tutkimusten mukaan ADHD-diagnosoidut lapset ja nuoret näyttäisivät arvioivan osaamisensa heikommaksi, koska he kertoivat myös unohtelevansa tai hukkaavansa tavaroitaan ja heillä oli vaikeuksia kuuntelemisessa, tarkkaavaisuudessa, kotitehtävien loppuun saattamisessa ja annetussa tehtävässä pysymisessä. Tyypillistä on sekin, että he unohtelevat asioita, kokevat vaikeuksia pysyä paikoillaan, keskittyä ja he saattavat vaipua ajatuksiinsa. Tämä ilmeni Jokisen (2016) tutkielmasta.

Jos oikein muistan Juho Honkasilta (2019) puolestaan on tutkinut toiseuttavaa erityistarvetta ADHD-diagnosoitujen nuorten identiteettineuvotteluissa heidän koulukokemuksissaan. Täytyy myöntää, että kerron tästä tutkimuksesta nyt muistini varassa, joten kertokaahan, jos muistan tutkimuksen väärin. Muistaakseni tutkimuksessa tuli esille puhetavat, joissa korostui erilaisuus, poikkeavuus, syrjäytyvyys, erityistarpeet ja viallisuus. ADHD:stä puhuminen näyttäisi edelleen perustuvan sellaiselle kielteiselle puhetavalle, jossa asiasta tai henkilöstä kerrotaan helposti jonkin erityistarpeen tai oirekuvan kautta.

Monet ADHD-diagnosoidut lapset ja nuoret saattavat nähdä itsensä erilaisina ja poikkeavina, jos puheessamme rakennamme heidät sellaisiksi varhaislapsuudesta lähtien ja jos sama puhetapa jatkuu läpi koulupolun.  Ei siis ole yhdentekevää, miten ADHD-diagnosoiduista puhutaan heidän kuullen kasvatuksen ammattilaisten tai opettajien kanssa. Valitettavasti minulla ei nyt ole kyseistä tutkimusta käsissäni, mutta kun luin tätä Honkasillan tutkimusta Kasvatus-lehdestä (1/2019) mieleeni tuli, että ADHD-diagnosoidut saattavat näyttäytyä puheessa (ehkä jopa omassa puheessaan) jollain tavoin vaillinaisilta, viallisilta tai poikkeuksilta normaaleihin verrattuina tyyliin: ”Olen huonomuistinen, en pysty keskittymään koulutehtäviin ja tarvitsen monissa asioissaenemmän tukea muut luokkakaverini”.

Toisaalta on hyvä kysyä, millainen sitten on normaali? Mikä on normaalin ja poikkeavan tai tavallisen ja epätavallisen ero? Mitä siinä kulloinkin halutaan korostaa? ADHD-diagnosoitu voi olla hyvämuistinen tai lahjakas joissakin asioissa, mutta ehkä ei niissä, joista hän ei ole kiinnostunut. Jos ADHD:hen liittyy pitkälti oirekuvausten kautta puhumista, niin on huomattava, että tällaiset syrjäyttävät puhetavat voivat jäädä myös lapsen ja nuoren mieleen ja hän saattaa sitä kautta rakentaa itselleen tietynlaista identiteettiä. Hän saattaa kysyä itseltään, kuka olen? Olenko poikkeava, vääränlainen tai viallinen? On mielestäni hyvä tunnistaa jo varhain puhetavat, koska ne helposti toiseuttavat ja erottavat. Se olisi epäreilua. Puhetavat saattavat näyttäytyä siinä, millaisen identiteetin ADHD-nuoret itsestään ja itselleen rakentavat toisten puheiden kautta. (ks. Honkasilta 2019.)

Marianne Tähti (2015) on selvittänyt pro gradu -tutkielmassaan sitä, millaisia merkityksiä nuoret rakentavat ADHD-diagnoosilleen sekä miten he asemoivat itsensä suhteessa ADHDdiagnoosiinsa. Lisäksi hän selvitti, millaista kiinnittymistä ADHD:hen kukin merkityksenanto ja positio edustavat. Tutkimuksen aineistona olivat 13 ADHD-diagnoosin saaneen nuoren haastattelut. Tutkimuksen osallistujat olivat haastatteluun osallistuessaan iältään 11–16 -vuotiaita. Tutkimus oli laadullinen tutkimus, jossa aineisto analysoitiin diskursiivisen psykologian periaatteiden mukaisesti. Nuorten haastatteluista löydettiin viisi eri ADHD-diagnoosille rakennettua merkitystä: ADHD lääketieteellisenä tosiasiana, ADHD psykososiaalisena ongelmana, ADHD kontrolloitavana ilmiönä, ADHD kyseenalaisena diagnoosina sekä ADHD epäselvänä ilmiönä. (Tähti 2015.)

Erilaisia subjektipositioita löytyi aineistosta yhteensä kuusi: potilaan, saajan, uhrin, toimijan, kriitikon sekä etääntyjän positiot. (Tähti 2015). Näistä subjektipositioista ainakin näin äkkiseltään voisi sanoa, että toimija on myönteinen ja itsetuntoa vahvistava positiota, jota meidän aikuisten tulisi vaalia ja tukea ja johon voimme kannustaa. Toisaalta kriitikko on myös aktiivista toimijuutta kuvaava. Se voi tarkoittaa (laajemmin ja syvemmin tähän tutkimukseen perehtymättä) sitä, että hän saa toimia esimerkiksi kokemusasiantuntijana ja sitä kautta kritisoida asioita, joissa olisi kehittämisen varaa. Potilas voi kuvastaa oirekuvaukseen tyytyvää, passiivista potilasta, mutta yhtä hyvin se voi tarkoittaa aktiivista, yhteistyössä toimivaa potilaspositiota. Etääntyjä vaikuttaa näin äkkiseltään siltä, että hän kokee etääntyvän kouluyhteisöstä, luokkatovereistaan tai joistakin asioista, joita hän ei kykene tekemään ilman tarvittavia tukitoimia. Korostan vielä, että nämä tulivat vain mieleeni syventymättä sen paremmin tähän tutkimukseen.

Mielenkiintoista oli, että Tähti (2015) kertoi kiinnittymisen suhteessa ADHD-diagnoosiin vaihtelevan eri merkityksenannoissa ja positioissa vahvasta heikkoon sekä alistuvasta epämääräiseen. Tutkimus osoitti, että nuoret rakensivat moninaista ja osittain myös ristiriitaista kuvaa ADHD-diagnoosistaan eri merkityksenannoissa. Osa nuorista oli vahvasti kiinnittynyt ADHD-diagnoosiinsa ja kuvasi neurobiologisia tekijöitä diagnoosin taustalla. Osa nuorista taas kiinnittyi diagnoosiin heikosti ja vastustavasti korostaen ADHD:n sosiologisia selitysmalleja sekä sitä, ettei ADHD ole poikkeavuutta aiheuttava häiriö. (Tähti 2015.) Tämäkin tutkimus herätti ajattelemaan kunkin merkityksellistämisen tavan ja kiinnittymisen seurauksia nuoren identiteetin rakentamiselle ja omalle toimijuudelle.

 

Lopuksi

Toivottavasti blogikirjoitukseni avasi uusia maailmoja ADHD-diagnosoitujen elämästä, koska luulen, ettei ole mitään yhtä tapaa puhua tai kirjoittaa tästä aiheesta. ADHD-diagnosoidut ovat yksilöitä, moninaisia ja ainutkertaisia ihmisiä, joita ei voi lokeroida tiettyyn muottiin. Tärkeintä on, että he eivät saa luuserin leimaa, siksi etteivät yrittäisi, koska monet heistä yrittävät varmasti kovemmin kuin moni ulkopuolinen uskoisikaan. En väitä, että osaisin kirjoittaa aiheesta sortumatta itsekin toiseuttavaan diskurssiin, mutta koitan ymmärtää ADHD-diagnosoitujen maailmaa taas hieman uusin silmin ja toivottavasti lukijatkin saavat tästä uudenlaisia ja myönteisempiä tulokulmia aiheeseen.

 

Lähteet:

Honkasilta, Juho. 2019. Toiseuttava erityistarve- adhd-diagnosoitujen nuorten identiteettineuvottelut heidän koulukokemuksissaan. Kasvatus 1/2019. Kasvatusopillisen aikakauskirjan 156. Vuosikerta. Kasvatus ja Koulun 105. Vuosikerta. s. 6-20.

Jokinen, Marika 2016. ”Kirjottaminen oli helpompaa mut lukeminen oli vaikeeta”. ADHD –diagnoosin saaneiden nuorten identiteettien rakentuminen oppijoina. Erityispedagogiikan pro gradu -tutkielma. Jyväskylän yliopisto. Kasvatustieteiden laitos.

Tähti, Marianne. 2015. Nuorten ADHD-diagnoosilleen rakentamat merkitykset. Erityispedagogiikan pro gradu -tutkielma. Jyväskylän yliopisto. Kasvatustieteiden laitos.

Vallinkoski, Anu. 2016. Väärinymmärretty ADHD. Koulutus, kasvatus ja oppiminen. 30.8.2016. Helsingin yliopisto.

Miten kehittää lapsen ärsykekontrollia eli auttaa lasta tai nuorta toimimaan oikealla tavalla?

Olet varmaan joskus miettinyt, onko järkevää palkita lapsi hyvästä suorituksesta uusimmalla Pleikalla tai rangaista huonosta käytöksestä takavarikoimalla suosikkilelu? Ehkä olet miettinyt, voiko syli olla lapselle palkinto?

Lapsen motivaatiota voi lisätä se, että lapsi saa yrittämisestä jonkin ”pelimerkin”. Tietyllä määrällä pelimerkkejä voi sitten saada jotain kivaa, joka on helppo toteuttaa perheen kanssa ilman rahallisia uhrauksia. Jos lapsi pelkää vettä ja uimataito tulisi oppia, niin kuplien puhaltelu veteen voisi olla ensimmäinen etappi, josta lapsi ansaitsee pelimerkkinsä. Silloin se auttaa lasta rohkaistumaan ja kokeilemaan yhä enemmän taitojaan vedessä. Vähitellen nämä pelimerkit unohtuvat kuin itsestään, koska lapsi alkaa pitää palkkiona sitä tunnetta, joka sukeltamisesta, kellumisesta tai uimataidon oppimisesta tulee.

Joillakin lapsilla koulun aloittaminen tai koulutehtävät hoituvat ilman kovin suurta panostusta tai hammasten kiristelyä, mutta jos jokin siinä tuntuu liian monimutkaiselta, niin pelimerkkejä voi käyttää apuna motivoimaan omatoimista yrittämistä. Vähitellen pelimerkkejä ei enää tarvita, koska ajatuksena on se, että ulkoinen palkkio sisäistyy ja siitä kasvaa vähitellen aito, sisäinen motivaatio.

Lahjat ja palkinnot ovat tietysti eri asia kuin pienet palkkiot. Kun lapsi saa lahjan, häntä kannattaa neuvoa kiittämään siitä lahjan antajaa.  Kiitollisuuden tunne ohjaa puolestaan lasta anteliaisuuteen, muiden huomiomiseen sekä vähentää riskiä kasvaa pelkkää materiaa arvostavaksi aikuiseksi.

Terveyden ja hyvinvoinninlaitoksen lastenpsykiatri Jukka Mäkelä kertoo puolestaan siitä, kuinka hänen mukaansa on vaarallista ajatella sylin olevan lapselle palkinto.

Mäkelä ei pitänyt hyvänä ajatusmallia, jonka mukaan lapsen tulisi rauhoittua ensin yksin ja vasta sitten hänet otetaan syliin. Mäkelän mukaan lapsen on saatava olla vanhemman sylissä myös silloin, kun kiukuttaa. Yksin rauhoittuminen opettaa Mäkelän mukaan epäsosiaaliseen toimintamalliin.

Itse korostan sitä, että pelimerkkejä voidaan kerätä esimerkiksi rasteilla tai tarroilla, mutta tärkeintä siinä on se, että lapsi tai nuori oppii sisäistämään säännöt ja tilanteet, miten missäkin kuuluu toimia. Samalla lapsi oppii sääntöjen noudattamista.

Korostan, että huonoon käyttäytymiseen johtavat syyt on löydettävä ensin. Esimerkiksi lapsen aggressiivinen käytös voi toimia suojareaktiona pelolle eli aggressiivisuuden syitä on lähdettävä purkamaan, jotta tilalle voidaan antaa sellaisia uusia toimintamalleja, jotka auttavat lasta (ks. Keltikangas-Järvinen 1999, 156). Palkkiojärjestelmää eli pelimerkkejä voidaan sitten käyttää apuna motivoiden lasta yrittämään uusia tapoja.

Vinkkejä vanhemmille kasvatukseen ja palkkiojärjestelmän käyttämiseen (ärsykereaktion vahvistamiseen):

• Ärsyke on liian heikko, jos vanhemmat sanovat lapselle väsyneellä äänellä ”Älä viitsi!”
• Säännöt pitää olla selviä, ei liian monimutkaisia.
• Jos lapsi ohjataan käyttäytymään tietyllä tavalla esimerkiksi selvittämään asia nyrkein, hänen tulisi oppia käyttäytymään uudella tavalla. Lapsi olisi ohjattava alkutilanteeseen ja hänelle on näytettävä mallia, miten kuuluu toimia.
• Ärsykekontrollia voidaan harjoitella pelimerkein eli pienin palkkioin.
• Pelimerkit vahvistavat oikeanlaista käytöstä.
• Pelimerkkien lisäksi lapsen tulee saada sosiaalista vahvistusta eli esimerkiksi ruudukkoon merkitään rasti, kun on toiminut oikein ja muut lapset taputtavat lapselle, joka on kerännyt eniten rasteja tai muita pelimerkkejä.
• Positiivinen palaute on tehtävä julkisesti, epäonnistumisia ei merkitä.
• Symbolisten pelimerkkien keräämisestä täytyy saavuttaa jotain konkreettista, jotta lapsen motivaatio säilyy.
• Pelimerkkien kerääminen voi viehättää, jos niillä saa lisää tv:n katseluaikaa tai pelata haluamaansa peliä.
• Vanhempien läsnäolo pitäisi kuulua lapsen perusoikeuksiin, joten sitä ei voi saavuttaa pelimerkkien kautta.
• Pelimerkeillä vahvistamisen etuna on, että vahvistaminen ei tarvitse tiettyjä olosuhteita ja se voi tapahtua välittömästi. Viivytetty vahvistaminen ei auta lasta tai nuorta, joten vahvistamisen on tapahduttava oikea-aikaisesti ja johdonmukaisesti.
• Pelimerkkien keräämisen avulla lapsen on mahdollista oppia näkemään syy-seuraus -suhteita, ennakoimaan tilanteita ja näkemään oman käyttäytymisensä seurauksia, joiden avulla vahvistaminen auttaa oppimiseen, vaikka se tuleekin väliaikaisesti ulkopuolelta. Myöhemmin tämä muuttuu sisäiseksi vahvistamiseksi, eikä ulkoisia pelimerkkejä enää tarvita. (ks. Keltikangas-Järvinen 1999.)

Lähde:

Keltikangas-Järvinen, L. Aggressiivinen lapsi. Miten ohjata lapsen persoonallisuuden kehitystä. Helsinki: Otava.

Lastenpsykiatri varoittaa nykyajan kasvatusperinteestä. http://www.iltasanomat.fi/perhe/art-1288658572989.html Ilta-Sanomat 27.2.2014.

Ohitetuksi tuleminen vai tunne-elämän tukeminen?

Onko sinuun on suhtauduttu joskus ohittavasti, “katsotaan joskus toiste” -tyylillä? Millaiselta sinusta tuntui siinä tilanteessa? Jos se toistui lapsena tai nuorena, opitko olemaan välittämättä tarpeistasi ja tunteistasi? Ajattelitko, että tämä on ihan normaalia? Jättäydyitkö ohitetuksi ja ajattelit, että parempi jättää tämäkin asia sanomatta? (ks. Rantakari 2019.)

Jos lapsen tai nuoren tunteet ohitetaan, hän saattaa ajatella, ettei niillä kuitenkaan ole väliä. Ehkä hän oppii piilottamaan tunteet, nielaisee ne ja yrittää ajatella, että niillä ei ole niin suurta merkitystä. Hän ehkä ajattelee “kokonaiskuvan kannalta minun tunteillani, mielipiteilläni tai tarpeillani ei ole väliä”. Samalla kuitenkin hän saattaa menettää pikkuhiljaa yhteyden itseensä, siihen mitä tuntee. Jos häneltä kysytään, mitä hän haluaisi,  hän ei osaisi vastata, koska ei oikeastaan enää tiedä. Jos havaitset, että lapsesi tai nuoresi peittelee jostain syystä tunteitaan tai mielipiteitään, on tärkeää, että häntä opetetaan arvostamaan niitä, jotta hän osaa pitää sekä itsensä että toisten puolta. Myöhemmin elämässä voi tulla vastaan tilanteita, joissa on osattava kertoa mielipiteensä, käsitellä tunteensa, pidettävä puolensa tai pidettävä jonkun toisen puolta.

 

Ei ohituskaistalle

 

Lenita Airisto on muistaakseni ohjeistanut jotenkin tähän tapaan naisia, joita ei ole arvostettu riittävästi, että “on rohkeaa pitää puolensa ja sanoa mielipiteensä, kaikkea ei tarvitse hyväksyä tai nielaista.” Ihan sana sanalta en muista, mutta ajatuksena hän mielestäni sitä tarkoitti.  Näin ymmärrämme myös tilanteita, joissa lapsi tai nuori opettelee näitä taitoja. Vaikka meillä olisi se asenne, että “minua ei ohiteta”, se ei tarkoita sitä, ettemmekö välittäisi myös muiden tunteista. Muistakin toki välitetään, mutta itseään on kuunneltava ensin ja se auttaa ymmärtämään myös muita. Mielestäni empaattisuustaidotkin lähtevät siitä, että ymmärtää ensin omia tunteitaan, jotta voi suhtautua empaattisesti muihin.

 

Muista, että lapsen ohitetut tarpeet ja tunteet eivät katoa. Kukaan ei vaan saa niistä tietää. Siksi on tärkeää, että lapseltakin kysytään väliajoin, mitä hän ajattelee ja tarvitsee. Liiallisuuksiin ei tarvitse mennä. Joskus aikuisten omat päätökset hukkuvat lasten tarpeisiin, aikuisen on osattava pitää puolensa. Tässä ei olekaan mielestäni tärkeää se, kenen tarpeita ja tunteita milloinkin seurataan, vaan se, että jokaista arvostetaan ja jokainen saa puheenvuoron ja jokaista kuunnellaan. Jos vain aikuisten tunteita arvostetaan, niin lapsen kiukun tai surun tunteet tai jotkin tarpeet voivat putkahtaa esiin myöhemmin, esimerkiksi vasta aikuisena. Jos taas pelkästään lapsen tarpeet menevät kaiken edelle, se voi pidemmän päälle vaikuttaa aikuisten jaksamiseen. Tasapuolisuus kunniaan, mutta toisaalta on muistettava, että aikuisten tehtävänä on kuitenkin pitää itse huolta omasta jaksamisestaan ja hyvinvoinnistaan, mutta lapsen ja nuoren tehtävä ei ole pitää huolta aikuisten tunteista tai jaksamisesta, vaan hän tarvitsee tukea ja ohjausta omaan hyvinvointiinsa, tunteisiinsa ja tarpeisiinsa. Hänhän on vasta kasvaa ja kehittyy, joten häneltä ei voida edellyttää samaa kuin aikuiselta. Siksi vanhemman on kuunneltava lapsen tai nuoren tarpeita ja tunteita, mutta pidettävä huoli myös itsestään. Jos lapsen tunteille ei ole tilaa tai lupaa, hän oppii pian kätkemään ne. Meidän aikuisten tehtävänä on tukea ja tunnistaa, miten lapsen tai nuoren kannattaa suhtautua itseensä, omiin tunteisiinsa ja tarpeisiinsa. Jos opetamme, ettei niillä ole väliä, ne sivuutetaan helposti myös myöhemmin, eikä hän opi arvostamaan niitä. Sitten alamme pitää normaalina sitä tapaa, johon totumme. (ks. Rantakari 2019.) Tästä tavasta voidaan puhua ikään kuin ohituskaistalla ajamisesta, koska silloin jonkun tunteita ei ehditä kuuntelemaan.

 

Tule puolitiehen vastaan

 

Tuoreen tutkimusaineiston mukaan masennus, ahdistus, sosiaalisten tilanteiden pelko, huono itsetunto ja muut tunne-elämänhäiriöt lisääntyvät tuntuvasti. Tunne-elämän häiriöt ovat 1,5-2-kertaistuneet nuorilla verrattuna vuosiiin 2012-2013, jolloin tutkimus on tehty. Taysin vastuuylilääkäri, professori Riittakerttu Kaltiala-Heinon mukaan äkillinen muutos on huolestuttava ja merkillinen, koska samaan aikaan nuorten päihteidenkäyttö, aggressiivisuus ja lintsaaminen sekä häiriköinti ovat vähentyneet. Yhä useampi 9.-luokkalainen ilmoitti kyselyssä, että on raitis. Päihteidenkäyttö vähenee, mutta samaan aikaan huono-osaisten nuorten alkoholinkäyttö ja depressio lisääntyy. Tunne-elämän häiriöille ei ole löytynyt selittävää syytä, mutta Kaltiala-Heino pohtii, että olisiko syy suorituspaineiden kasvussa. Ajatusta tukee se, että nykyään koulutyö voi olla kuormittavaa  ja nuorten jännittyneisyys on lisääntynyt. Aiempaa useampi nuori kokee itsensä huonoksi, koska monilla on stressiä siitä, miten pärjää tulevaisuudessa. Tämä ilmenee tämän päiväisestä Aamulehdestä. (Aamulehti 2019, s. A6-7).

 

Olen samaa mieltä Riittakerttu Kaltiala-Heinon kanssa siinä, että koulussa on yhä aiemmin osattava tehdä oikeita valintoja tulevaisuutta varten. Juuri tänään oli myös uutinen Helsingin Sanomissa opiskelijavalintauudistukseen liittyen, jonka mukaan korkeakoulujen on otettava aiempaa enemmän opiskelijoita suoraan sisään ylioppilastodistuksen perusteella. Todistuvalinnasta tulee pääväylä korkeakouluihin. Tämä asettaa paineita, koska lukiolaisten on osattava keskittyä tekemään oikeita kurssivalintoja, jotka auttavat kirjoituksiin ja todistukseen, joilla haetaan jatko-opintopaikkaa. (ks. Helsingin Sanomat 4.3.2019.)

 

Kaiken tämän stressin keskellä lapset ja nuoret tarvitsevat meidän aikuisten tukea. Kaltiala-Heino otti esille Aamulehdessä (4.3.2019) myös nykyisen tiedon tulvan, joka voi lisätä vertailua ja kilpailua, suoritusvaatimuksia ja maailmantuskaa. Sen vuoksi on tärkeää oppia kuuntelemaan herkällä korvalla lapsen ja nuoren tarpeita. Voimme opettaa nuorelle tunnistamaan hetken, jolloin häntä ahdistaa tehdä jokin valinta tai päätös. Silloin hänen olisi osattava kertoa asiasta aikuiselle, joka voisi tulla tueksi. Kun rohkaisemme lapsiamme tai nuoriamme tekemään päätöksiä ja valintoja, voimme samalla kannustaa heitä luottamaan itseensä ja omiin kykyihinsä. Monesti sanotaan, että lasten kuuluu vain karaistua, ei kannata joka asiasta nillittää tai kaikesta alkaa pillittää, mutta vastakohtana voi myös olla tunteiden jäädyttäminen, joka ei sekään ole hyväksi. Rohkaisisin vanhempia vahvistamaan lasten ja nuorten tunneilmaisua ja kykyä harjoitella näitä taitoja yhdessä, koska suorituspaineet voivat muutoin kasvaa liian suuriksi, jos itseohjautuvuutta edellytetään liikaa tai liian varhain. 

 

Vahvista ja ohjaa myönteisesti

 

Jos lapsi tai nuori käyttäytyy huonosti tai tekee vääriä valintoja, vanhempien ei kannata sanoa: “kylläpäs oli varsin typerästi toimittu”, se ei suoranaisesti loukkaa lapsen tai nuoren persoonaa, mutta sen sijaan se ei viestitä rohkaisua tai kannustusta. Sen sijaan lapsen tai nuoren toimiessa väärällä tavalla, häneltä voisi kysyä, “miten siinä tilanteessa sinun mielestäsi olisi kannattanut toimia?” Näin lapsi tai nuori oppii, ettei seuraavalla kerralla toimi toisin, mutta häntä ei kuitenkaan lytätä maanrakoon. Jos koulussa tilanne kuormittuu, lapsi tai nuori kokee stressiä, niin mielestäni aikuisten tehtävänä on auttaa pilkkomaan läksyt sopiviin osa-alueisiin ja taukoihin. Taukojen aikana olisi hyvä tehdä jotain rentouttavaa, kuten kuunnella musiikkia. Kun kuorma jakautuu sopiviin osiin ja aikuinen voi ohjata, miten mikäkin koealue voidaan pilkkoa osiin, lapsen ja nuoren vastuulle ei jää kaikki. Näin aikuiset voivat auttaa kuorman kannattelussa kannustavasti. Aikuisten ei kannata alkaa muistella menneitä tyyliin:”Kyllä minunkin nuoruudessani”, koska ajat ovat muuttuneet ja vaatimukset kasvaneet.

 

Jos lapsi tai nuori kiukustuu jostain tai ei saa haluamaansa, häneltä voisi kysyä, mikä siinä asiassa harmittaa eniten. Näin voidaan tulla vaikeassa tunnetilassa puolitiehen vastaan, eikä jätetä lasta tai nuorta turhautumisen, ahdistuksen tai surun valtaan. Tunne kiukun taustalla voi olla mikä hyvänsä, mutta emme voi tietää sitä, ellemme ota siitä selvää. Jos vain ohitamme lapsen tai nuoren kiukun, hän oppii, etteivät hänen tunteensa ole arvokkaita. Siitähän ei ole kysymys, ja sitähän me emme halua, joten siksi kirjoitin tällä kertaa tämän blogikirjoituksen.

 

Lähteet:

 

Aamulehti. 4.3.2019. Hämmentävä ristiriita mielenterveydessä. Toim.  Minna Ala-heikkilä. 4.32019. S. A6-A7. https://www.aamulehti.fi/a/201467044?c=1522737894164&fbclid=IwAR2KCRzXhEjMXYMK9M99dqugzXwSdmH7uF1ZXuGZzdHergCZnXcoSK2MeP8

 

Helsingin Sanomat. 4.3.2019  Pääsykoeuudistus muuttaa ylioppilaskirjoitusten luonnetta.  Toim. Minna Pölkki. 4.3.2019. https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000006022333.html?share=75983277a9de3832add712d71a973cf8&fbclid=IwAR3ZtmIbejFpN5VUWB_7SAg1FSZwVnRTk4_6CwDDvHaGYzRcIaw1Dye8-2s

Rantakari, Sini. 2019. Tunnistatko sen hetken, jossa nielaiset tunteesi ja menetät yhteyden itseesi? Vauva blogit. Rakkauden ammattilaiset. https://www.vauva.fi/blogit/rakkauden-ammattilaiset/tunnistatko-sen-hetken-jossa-nielaiset-tunteesi-ja-menetat-yhteyden?fbclid=IwAR1eC51u45siBCGQqzGfpmudg3q5HddHlTMrjlfn-0Nd8iF9gkE5mBEtVzI 19.2.2019 klo 10:24.

Näin tuet identiteetin kehittymistä ja ajattelemisen taitoja!

Pohdin edelleen samaa teemaa kuin viimeksi eli identiteettiä. Identiteetin kehittyminen ja sen vahvistaminen on erityisen merkittävää lapsuus- ja nuoruusiässä. Mielestäni identiteetti on kiehtova kokonaisuus ja sen muotoutuminen on pitkäkestoinen prosessi vauvasta vaariin. Eri asiat korostuvat ja pistävät mietityttämään eri ikävaiheissa. Tärkeintä on, että vanhemmat kykenevät tiedostamaan, mitkä kaikki asiat ideniteetin kehittymiseen voivat vaikuttaa ja millä tavalla he puhuvat lapselleen tai nuorelleen.

Kukaan tuskin haluaa, että olla moitittavana tai alistettavana. Tuskin siis haluamme sellaista omalle lapsellemmekaan. On hyvä nimetä ja tiedostaa hyvissä ajoin tavat, miten kohtelemme lasta tai nuorta, koska siinä on kyse myös samalla siitä, miten lapsi ja nuori oppii ajattelemaan ja käyttäytymään itsekin. Todennäköisesti haluat suojella lastasi, luultavasti haluat olla aiheuttamatta tuskaa ja varmasti haluaisit vain lisätä sisäistä rauhaa sekä onnellisuutta. Ehkä haluaisit, että lapsi tai nuori välttyisi kokonaan ikäviltä tunteilta ja kokemuksilta, mutta siinä syyllistytään helposti ns. eristäytyväksi suojelijaksi. Sekään ei auta lapsen ja nuoren identiteetin kehitystä. Haasteellisten tilanteiden välttely ei auta identiteetin vahvistamisessa. Vastuullinen vanhemmuus tarkoittaa, että vaikka hammaslääkärissä käyminen ei olisi kaikkein miellyttävin tapahtuma, niin siitä huolimatta vanhemman vastuulla on se, että aika varataan ja hammaslääkärissä käydään.

Kuten hyvin tiedät, ongelmat eivät katoa välttelemällä kaikkia epämukavia tapahtumia. Toisaalta voit silti lohduttaa, rohkaista ja olla lapsen tai nuoren tukena näissä tilanteissa. Voit auttaa nuorta epämukavien tilanteiden aiheuttamissa tunteissa ja selviytymään vaikeista tilanteista. Jos lapsi tai nuori haluaa paeta niitä, voit olla hänen turvanaan ja selvittää, mitä ja miksi hän haluaa paeta niitä. Mikä niissä on epämukavaa? Jos kyse on hammaslääkäripelosta, voit kysyä hammaslääkäristä, mitä hammaslääkäri voisi tehdä, kun kyseessä on pelkäävä potilas. Näin voit olla apuna ja tarjota tukeasi nuorelle.

Kaikissa pelottavissa tilanteissa ei tietenkään aina tarvitse uhrautua, alistua, olla myöntyvä, anteeksipyytelevä, vaan joskus on paikallaan sanoa ei. Voit välittää lapselle ja nuorelle ajattelumallin, että kaikissa tilanteissa voi tiedostaa, miten kannattaa toimia. Nuori kaipaa silloin tukea ja ymmärrystä tunteilleen, ei sitä, että hänen tunteitaan väheksytään tai tarpeitaan ei kunnioiteta. Hän odottaa, että esimerkiksi pelottavassa tilanteessa mietitään yhdessä erilaisia ratkaisuja tai vaihtoehtoisia toimintatapoja.  Näin voit auttaa häntä ratkomaan tilanteita.

On tärkeää, että jokaisessa vaiheessa lapsi tai nuori saa tarvitsemaansa tukea perheeltään. Nuoret tarvitsevat myös vapautumisyrityksiä, jolloin vanhempien ei pidä tuputtaa omia ajattelumallejaan, vaan rohkaista heitä itsenäisten päätösten tekemisessä. Vanhempien ei pitäisi olla liian kontrolloivia tai estäviä, koska identiteetin kehittyminen edellyttää mahdollisuutta keskustella asioista. Nuoren alistaminen ei auta häntä. Muutoin identiteetti muovautuu miellyttämisenä ja hyväksynnän tavoitteluna, jolloin hänen pitää olla koko ajan kiltti ja miellyttävä. Tämä taas voi tulla myöhemmin vastaan ihmissuhteissa, joissa yksilö ei tavoittele omia päämääriään, vaan pikemminkin toisen hyväksyntää. Lapsi ja nuori tarvitsee meiltä vanhemmilta ainakin seuraavia mahdollisuuksia ja oikeuksia:

 

• Olla vihainen
• Olla surullinen
• Pelätä
• Tuntea erilaisia tunteita
• Ilmaista niitä
• Muuttaa mieltään
• Olla selittämättä
• Olla omassa tilassa
• Tehdä virheitä, epäonnistua ja olla epätäydellinen
• Levätä ja rentoutua
• Leikkiä, pelata ja pitää hauskaa
• Saada hyviä asioita elämään
• Saada sanoa ei ja kyllä
• Olla onnellinen (ks. Takanen 2011, 100.)

 

Lapselle ja nuorelle kannattaa opettaa iän mukaan seuraavia velvollisuuksia:

• Muut pitää huomioida

• Toisia pitää kuunnella
• On opittava antamaan anteeksi, jos toinen tekee virheen ja pyytämään anteeksi, jos itse tekee virheen
• Toisten tapoja ja kulttuureita sekä yksityisyyttä on kunnioitettava
• On opittava auttamaan myös muita tai olemaan toisen tukena, mutta on opittava ottamaan apu ja tuki myös vastaan, jos itse sitä tarvitsee
• Olla vaatimatta kohtuuttomia (ks. Takanen 2011, 101.

 

Näin lapsi ja nuori oppii, miten toimia tasavertaisena ihmisenä. Samalla hän oppii ajattelemaan ja toimimaan niin, ettei hän joudu epätasapainoon, vaan saa kasvaa ja kehittyä omaksi itsekseen. Näin siis tuet lapsen ja nuoren vahvistuvaa identiteettiä. Vanhempana sinun tulee tiedostaa, että tukesi auttaa lasta ja nuorta selviytymään tilanteista, joissa hän voisi muutoin ajautua eristäytyneisyyteen, mukautuvuuteen vihaisuuteen tai aggressiivisuuteen. (Ks. Takanen 2011, 201.)

Kun lapsi ja nuori voi luottaa siihen, että toimit kuuntelijana, lohduttajana ja puolustajana, auttajana, tukijana ja vastuunkantajana, hänen ei tarvitse ottaa kaikkea vastuuta itselleen. Lapsi tai nuori vasta kasvaa ja kehittyy.  Hänen ei tarvitse moittia itseään, pitää itseään heikkona sen kummemmin kuin suuttua tai uhkaillakaan. Vanhemmiltaan lapsi tai nuori voi parhaimmillaan sisäistää myönteisen puhe- ja ajattelutavan, joka tarkoittaa, että hän tuntee olevansa tyytyväinen ja riittävä sellaisenaan. Pahimmillaan hän voi sisäistää haitalliset puhe- ja ajattelutavat, jolloin lapsi tai nuori joutuu koko ajan saavuttamaan jotain, olemaan kohtuuttoman ankara itselleen, suoriutumaan tietyllä tavalla, olemaan kiltti, tekemään aina parhaansa tai ylireipas. (Ks. Takanen 2011, 201.)

Malleista tärkeimpiä olemme  me vanhemmat, joten meidän vanhempien tehtävänä on tukea lähiyhteisön kiinteyttä ja lapsen sosiaalista käyttäytymistä esimerkiksi kykynä, mikä näkyy itsesäätelyssä ja vastuunottamisena.

Lapsen ja nuoren on opittava käyttäytymään harkitusti, ymmärtäen itse, millaisia valintoja tekee ja mitä niistä seuraa. Koska itsesäätely kehittyy asteittain, jo vauvan itsesäätelyä voi tukea monin tavoin. Pienten lasten impulssikontrolli on vielä kehittymätöntä, mutta vähitellen kärsivällisyyttä opitaan ja siksi kasvatuksella on suuri merkitys, jotta ihminen omaksuu periaatteita, jotka ohjaavat aikuisena hänen toimintaansa. Vaikka tahtoikäinen tahtoisi, eikä aina edes tiedä, mitä hän tahtoo, niin aikuinen ei saisi provosoitua, vaan pysytellä rauhallisena. Jos molemmat osapuolet tulistuvat, se ei auta kumpaakaan. Lapset ja nuoret kokeilevat ja rikkovat sääntöjä ja normeja, mutta ne jäsentyvät vähitellen. Ongelmakäyttäytymisessä on kyse siitä, ettei sääntöjä ja normeja ole sisäistetty. (ks. Pulkkinen 1989.) Jälleen on muistettava, että aikuisen ei tulisi provosoitua nuoren toilailuista, vaan pysytellä tämän tukena silloinkin, kun tekisi mieli heittää hanskat tiskiin.

Itsesäätelyä pitää kehittää vähitellen lapsuus- ja nuoruusiässä. Vapaus tuo nuorelle vastuuta. Impulsiivisesti käyttäytyvä nuori reagoi ulkoisiin tapahtumiin välittömästi, eikä harkitse tekojaan tai tunne vastuuta. Nuoren on viimeistään silloin opittava asettamaan itselleen tavoitteita, jotka vaativat ponnistelua ja pinnistelyä. Nuoren tavoitteena voisi olla vaikkapa jokin panos yhteiseksi hyväksi, koulun, luonnon tai kulttuurin hyväksi. Sitä kautta hän saa vastuuta ja oppii vaikuttamaan tekoihinsa tietoisemmin ja vastuullisemmin. (ks. Pulkkinen 1989, 88-89.) Elämä tuo erilaisia haasteita ratkottavaksemme, mutta niiden kautta nuori oppii, miten haasteellisista tilanteista selvitään yhdessä muiden kanssa. Yksin ei tarvitse jäädä.

 

Lähteet:

Pulkkinen, L. 1989. Nuoren persoonallisuuden kehitys. Teoksessa Pirkko Niemelä ja Jan-Erik Ruth (toim.) Ihmisen elämänkaari. Helsinki: Otava. 75-89.

Takanen, Kimmo. 2011. Tunne lukkosi. Vapaudu tunteiden vallasta. WSOY. Helsinki.