Vanhemmuus kateissa?

Taistelukentällä on pysyttävä lujana, mutta jokaiseen sotaan ei kannata lähteä. On valittava, mitkä ovat olennaisia asioita ja pidettävä niistä kiinni kauaskantoisia seurauksia miettien.

Tanskalaisen psykologin Bent Hougaard (2005) kirjoittaa kirjassaan tärkeistä asioista ja siitä, mikä on kasvatuksen kulta-aikaa. Hänen mukaansa lapsen ollessa 2-7 –vuotias on optimaalisin ajankohta. Varmaan kaikki olemme yhtä mieltä siitä, että pienen lapsen kasvattaminen on helpompaa kuin teini-ikäisen. Varsinkin, jos pientä lasta ei ole kasvatettu, jolloin kasvatus aloitettaisiin vasta teini-ikäisenä. Ensimmäiset ikävuodet ovat mielestäni merkittäviä, koska silloin luodaan perusturvallisuus, kiintymyssuhdetta rakennetaan ja luottamussuhdetta lapsen ja aikuisen välillä vahvistetaan.

Hougaardin mukaan monessa perheessä tehdään kunnon karhunpalvelus lapsille, jos kaikesta vain neuvotellaan ja eletään lapsen ehdoilla. On kyse rajojen ja sääntöjen asettamisista ja niistä kiinnipitämisestä. Kiireiset ja stressaantuneet vanhemmat haluavat päästä mahdollisimman helpolla, eivätkä ehdi miettiä järkeviä rajoja tai vaatimuksia lapsilleen.

Oma pointtini on se, etteivät pelkät kieltosanojen toistelut auta, vaan vanhempien on puututtava järeämmin tilanteeseen. Jos esimerkiksi pelikielto ei mene perille pelkästään kieltämällä, niin pelikone on laitettava syrjään, jotta lapsi tietää, ettei sillä saa pelata.

Lapsilta odotetaan joskus paljon hallittavia pelisääntöjä yhtä aikaa. Kasvatuksen perustyö ei siis ole helppoa. Vanhemmuus on monesti vaikeaa, koska vanhemman tulee olla johdonmukainen ja päättäväinen. Hänen tulee pysyä kannassaan ja pitää kiinni kasvatusperiaatteistaan. Kun vanhempi pysyy kannassaan, lapsi oppii, ettei kiukuttelulla saa mitään periksi. Se vaatii hurjasti tahdonvoimaa. Jos lapsi haluaa makeisia, muttei ole syönyt kunnon ruokaakaan, karkkipussia ei avata. Jos karkkipussi kuitenkin ostetaan ja lapsi saa makeisia, lapsi voi olla tyytyväinen hetken aikaa. Silloin rauha on maassa ja vanhemmatkin voivat huokaista, mutta tilanne ei ole niin yksinkertainen. Tilanne vaikeutuu yleensä jo seuraavalla kerralla, jolloin lapsi saattaa havaita, että vanhempien pään saa käännettyä, kunhan jaksaa kiukutella. Seuraavaksi lapsi heittäytyykin lattialle kunnon itkupotkuraivareineen ja osaa käyttää tilannetta hyväkseen. Silloin vanhemmat ovat opettaneet lapselleen läksyn, jonka oppii helposti:” Jos hangoittelen vastaan, saan haluamani.” Tyypillinen ongelmatilanne on se, kun vanhemmat myöntyvät ja toimivat epäjohdonmukaisesti työpäivän jälkeen kassajonossa kiireisenä ja nälkäisenä. Silloin olisi pysyttävä lujana. Tämä on kuitenkin vaativa taito, joka on vieläpä ratkaisevan tärkeä.

Olen havainnut tilannetta helpottavia konsteja, joita voi soveltaa omiin tarpeisiin. Ensimmäisenä tulee mieleen se, että pelisäännöistä on helpointa pitää kiinni kylläisenä. Mennään siis kauppaan vasta, kun ollaan syöty banaani tai muu, pieni välipala. Kaupassa kannattaa antaa lapselle jokin tehtävä, jotta tämä saa osallistua ja tuntea olevansa tarpeellinen. Hän voi etsiä tavaroita, jotka kauppalistaan on merkitty tai kuljettaa kärryä vanhempiensa kanssa. Jos kiukuttelu yllättää, tilanteessa kannattaa yrittää edetä kehuilla. Lasta voi kehua ja motivoida, miten hyvin hän on jaksanut tähänkin asti ja pian ollaan jo kotona. Jälkiruuaksi voidaan syödä keksit tai rusinat. Pienet palkkiot, kuten pelihetki tai jokin hauska leikki (vaikkapa Avaimenkätkö tai Afrikan tähti) voi motivoida pientä kaupassakävijää jaksamaan, kun hän tietää, että kotona voidaan leikkiä tai pelata yhdessä ruuan jälkeen. Kun lapsi alkaa kinuta karkkia, on hyvä ammentaa kehuja aiemmista, hyvin sujuneista asioista. Kehuja voi jakaa säästelemättä, ne auttavat monesti enemmän kuin jatkuvat moitteet ja motkotus!

Tunnetaitoja harjoittelemassa

Lapsi on vasta kehittymäisillään monella alueella, samoin hänen tunnetaitonsa vaativat usein hiomista ja oppimista. Treenikertoja tarvitaan. Aikuiset voivat auttaa lasta kotona ja päivähoidossa eri tavoin. Kun lapseen suhtaudutaan empaattisesti ja häntä lohdutetaan silloin, kun hän kaipaa lohtua, hän oppii säätelemään tunteitaan ja reagoimaan vastaavasti myöhemmin samantyyppisissä tilanteissa. Lapsi alkaa vähitellen tunnistaa ja ennakoida tunnetiloja, jolloin hänen on mahdollista säädellä niitä itse. Jaetun tunnekokemuksen kautta lapsi tiedostaa, että aikuinen ymmärtää, millaiselta hänestä tuntuu. Sen vuoksi on tärkeää sanoa, että tämä on kiva juttu tai ymmärrän, että tämä harmittaa sinua kovasti.

Kun aikuinen suhtautuu lapseen empaattisesti ja ilmaisee tajuavansa lapsen tunnetilan, niin lapsen olotila helpottuu. Hänen on helpompi kestää vaikea tunne, kun aikuinenkin osoittaa, että tunne on kestettävissä. Jos vanhempi rytmittää äänenpainollaan ja eleillään sekä ilmeillään lapsen tunnetta, lapsi kokee empatian. Kun lapsi kasvaa, sanat auttavat. Aiemmin on turvauduttava vauvan ei-kielelliseen viestintään tunteiden tunnistamisessa. Lapsen tunnetta on hyvä sanoittaa pienestä pitäen. Aikuisen tehtävänä on pyrkiä auttaa hallitsemaan lapsen tunnekokemusta siedettäväksi ja helpottaa ahdistusta olemalla läsnä tai osallistumalla tapahtumaan lapsen kanssa. Näin hän osoittaa lapselle välittävänsä lapsen tunteista. Lapsi oppii suhtautumaan luottavaisesti itseensä, tunteisiinsa ja muihin ihmisiin.

Jos vanhempi tai kasvattaja ottaa osan lapsen tunnetaakasta kantaakseen, eikä syytä lasta vaikeista tunteista vastaamalla esimerkiksi vihaan vihalla, se helpottaa lapsen kokemaa stressiä. Jos aikuinen tunnistaa lapsensa surullisuuden, pettymyksen, pelon tai suuttumuksen, niin tunnetta voidaan lähteä yhdessä selvittämään. Aikuisen empatia auttaa lasta tuntemaan olonsa turvalliseksi. Aikuisen tehtävänä ei ole ottaa lapsen vihaa henkilökohtaisesti vastaan, vaan välittää tietoa lapselle. Näin lapsi kykenee selviytymään myöhemmin yksin vaikeiden tunteidensa kanssa. Lapsi pystyy hyväksymään itsensä, hänen itsetuntonsa vahvistuu ja hän löytää ratkaisuja itse. Kun lapsi oppii aikuisen avulla löytämään joustavia ratkaisuja vaikeisiin tilanteisiin ja tunteisiin, hän ei turhaudu niin helposti.

Empatia on luonteva osa kasvatusta. Hymyilemme ja ääntelemme usein vauvoille kuin itsestään. Se ei siis ole vaikea erityisominaisuus, vaan luonteva osa käyttäytymistämme. On tärkeää, että tuemme lapsen emotionaalista kehitystä ja valmiuksia silloin, kun lapsi sitä tarvitsee.